Kasper, Jesper ja Joonatan - Vanhan tien aikaan

Pääsiäisen alla 1980-luvun loppupuolella lastasimme tiistaina kasvuturvepusseja autot täyteen yhden kollegan kanssa Keski-Suomesta ja köröttelimme illaksi Turkuun. Keskiviikko kuluikin ruotsalaista maantietä maistellessa ja illalla hyppäsimme Göteborgista Frederikshavniin Tanskaan ajavaan lauttaan. 

Torstaiaamuna kello kahdeksan jälkeen seisoskelin rahtikirjat kädessä tanskalaisen kasvihuoneen pihalla ihmettelemässä, että missä kaikki ihmiset ovat. Kollega oli puolestaan jollakin toisella kasvihuoneelle samoissa puuhissa.

"Sehän ei käy kerta kaikkiaan käy!"

Kun ketään ei alkanut ilmestyä, niin rohkaisin mieleni ja menin soittelemaan pihapiirissä olevan omakotitalon ovikelloa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua ilmestyi oviaukkoon nuori, hieman harmistuneen oloinen, mieshenkilö tukka pystyssä kyselemään, että mitä minä oikein haluan. Esittelin itseni ja rahtikirjani ja kerroin, että haluan saada turvepaalit pois kyydistä. Hän totesi, että olen oikeassa paikassa ja ilmoitti sitten yllättäen, että tänään on pyhäpäivä ja jatkoi: ”tule tiistaina takaisin, silloin on seuraava arkipäivä”. Minä tietysti päästin suustani hirmuisen vastalauseiden ryöpyn: ”Sehän ei käy kerta kaikkiaan käy! Huomenna pitää olla Hollannissa lastaamassa vihanneksia, he kun eivät vietä pitkäperjantaita”.

Kun kaveri ei oikein innostunut purkupuuhista, uhkasin itse potkia turvepaalit hänen pihamaalleen. Miekkonen katseli aikansa meuhkaamistani ja sanoi sitten, että odota hetki, soitan yhden puhelun. Hän tuli takaisin hetken päästä osoitelapun kanssa ja käski ajella lapussa mainittuun osoitteeseen.

Minä tein työtä käskettyä. Paikka oli jonkinlainen suuri puutarhakauppa keskemmällä kaupunkia. Siellä oli yksi mieshenkilö vastassa, joka pyyteli sisätiloihin kahville. Sitten saapui kolleganikin paikalle. Hän oli saanut samankaltaisen vastaanoton, kuin minäkin. Meidät kahville pyytänyt kaveri soitteli lyhyitä puheluita, ja kun olimme saaneet ensimmäiset kahvikupilliset juotua, alkoi puoliunisia miehiä valua pihapiiriin. Jonkin ajan päästä istuivat kahvilla lisäksemme ainakin Kasper, Jesper sekä Joonatan ja muutama muu kaveri. Nämä oli jollakin ihmeen tavalla saatu houkuteltua paikallisen pyhäpäivän aamuna turvepaaleja heittelemään.

Tämä salaisuus alkoi selvitä, kun kahvit oli juotu. Homman organisoinut kauppias kaivoi jostain jemmasta kasan pikareita ja akvaviittipullon, kaatoi jokaiselle lasillisen ja sanoi, että ilman taikajuomaa ei töihin ruveta. Mikäs muu siinä auttoi, kuin kumota jalo juoma naamaariin. Sitten lähdettiin ulos availemaan kaappien ovia. Meillä oli kaksi täysperävaunukuormaa purettavana keväisessä tihkusateessa.

Kaverit heittelivät kanssamme turvepaaleja ja kävivät aina välillä tankkaamassa lisää taikajuomaa. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä lyhemmiksi kävivät taukojen välit ja pitemmiksi tauot. Kuitenkin lopulta olivat molemmat autot tyhjiä.

Me kiittelimme vuolaasti nyt jo toisiinsa nojailevaa iloista ruutiukkoryhmää ja käänsimme keulat kohti hollantilaisia vihannestukkuja. Maanantaina olinkin jo takaisin kotimaassa purkamassa tuontikuormaa ja tiistaiaamuna, kun pyhät Tanskassa päättyivät, jo uudella keikalla etelää kohti menossa. Yhtä hyvin olisin kuitenkin voinut olla vielä siellä Tanskanmaalla turvekuormaa purkamassa...