9.12.2022 | Jarkko Nisula
Tulin hyvissä ajoin aamulla Dunkerquen satamaan. Kun laiva saapui, tuli suomalainen, sen päällystöön kuuluva kaveri luokseni ja sanoi, että nämä ranskalaiset tullimiehet ovat aivan hulluja ja englantilaiset ovat, jos mahdollista, vielä hullumpia. He eivät anna meidän siirtää mitään laivasta toiseen, joten sinun on nyt lähdettävä käymään Ramsgatessa. Tulet meidän kanssamme tällä laivalla sinne ja illalla sitten toisella takaisin; puretaan kamat matkan aikana.
Mikäpä siinä auttoi. Siinä välissä kävin Sallyn lipputoimistosta soittamassa Suomeen kuljetusliikkeen toimistolle ja kerroin, että sorry vaan, tullimiehet ovat kuulemma hulluja ja sen vuoksi minun on lähdettävä käymään Englannissa. En siis ole kadonnut, vaan risteilyllä. Laivaan minut ajatettiin sillä tavalla, että päästiin purkamaan tavarat helposti laivan porukan kanssa.
Hikinen homma siitä purkamisesta kuitenkin tuli, kun minulla ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, että mitkä sadoista purnukoista ja laatikoista kuuluivat mihinkin laivaan. Pientä sekaannusta meinasivat aiheuttaa myös toisen laivan perämiehen myyntiin tuottamat porontaljat. Lopulta oli kuitenkin noin puolet ruoista purettu ja lähdin tutustumaan laivaan.
Alus oli liikennöinyt 1970-luvulla Helsingin ja Tukholman välillä ja vaikutti todella pieneltä, kun sitä vertasi 1980-luvulla Suomen ja Ruotsin välillä liikennöiviin laivoihin. Se oli kuitenkin vielä aivan oikea laiva; sisustustuskin oli paljolti puuta.
Päivällä saavuttiin Ramsgateen, ajoin ulos laivasta ja ryhmityin uudestaan kaijalle laivaan ajoa varten. Sitten otin kirjan käteeni ja aloin odottaa seuraavaa illan suussa saapuvaa alusta. Laiva saapuikin lopulta ja sieltä käveli luokseni toinen suomalainen perämies (laivoissa oli jokusia suomalaisia töissä) vastaanottamaan sapuskoja. Ensimmäiseksi hän tosin kysyi, että toinko hänen porontaljansa...
Kun auto oli saatu laivan kannelle, kysyi perämies: ”Haluatko mennä saunaan?” No tottahan minä saunaan... ”Mitä saunajuomaa otat?” ”Oluen voisin ottaa.” Mies katosi jonnekin ja palasi hetken päästä kädessään muovikassi täynnä Heineken purkkeja.
Hän pyysi minua valvomaan kuorman purun ennen kuin menen saunaan ja sanoi vielä: "kun olet saunonut, niin mene respaan ja sano minulta terveisiä, niin sinut ohjataan sieltä syömään." Minä kiittelin ja lähdin saunomaan heti, kun pojat olivat saaneet mätipurkit sun muut pois rattailta. Saunassa oli rauhallista ja mukavat löylyt. Ei tuntunut paikallisia saunominen kiinnostavan.
Respan tyttö tosiaankin ohjasi minut ruokasaliin ja tietysti kapteenin pöytään (ainakin se oli ainoa pöytä, jonka keskellä törrötti Suomen lippu). Muita arvovieraita ei pöydässä sillä kertaa ollutkaan. Kaksi Heinekenia ilmestyi taas pöytään kuin taikaiskusta sillä välin, kun olin tutustumassa seisovan pöydän antimiin.
Yöllä, kun saavuimme Dunqerkiin, menin tulliin kuten muutkin laivasta tulleet autonkuljettajat. Silloin Sally varustamon ranskalainen työntekijä tuli sinne kovaan ääneen kyselemään, että kuka ei ole maksanut matkaansa. Kun kukaan muu ei ilmoittautunut, niin minä nostin käteni. Tulehan mukaan, sanoi kaveri.
Menimme Sallyn toimistoon ja minulta alettiin välittömästi tivata, että maksanko DKV:lla vai kenties käteisellä? Vastasin tietysti, että minähän en maksa mitään. Maksun tivaaminen jatkui, kunnes sanoin, että te olette Itse asiassa maksun puolella, kun olette väkisin pitäneet minua täällä kohta vuorokauden ajelemassa laivoillanne.
Työvuorossa oleville ranskiksille alkoi pikkuhiljaa avautua, miksi ylipäätään olin matkustellut heidän laivoillaan ja sainkin poistua paikalta anteeksipyyntöjen saattelemana.