Punainen paroni - Vanhan tien aikaan

Olin saanut purettua sille päivälle vielä yhden paikan illan kähmyssä jossain Bordeauxin eteläpuolella. Enää ei ollut rattailla kuin puutavaranosturit ja kuormalavallinen tukkiauton pankoja reilun parinsadan kilometrin päähän Tarbesiin.

Tutkailin hetken aikaa karttakirjaa ja löysinkin mielestäni sopivan reitin. Lähes koko reitti oli merkitty kartaan N-tunnuksella, joka tarkoittaa yhtä kuin RN eli Route Nationale. RN tiet ovat Ranskassa seuraava porras alaspäin moottoriteiden jälkeen eli periaatteessa aivan hyviä maanteitä.

Yllätys olikin suuri, kun löysin itseni äärimmäisen kapealta kärrypolulta, joka ei normaalisti olisi riittänyt edes D:llä karttaan merkittyjen Route Departementale teiden luokitukseen. No, täällä kuitenkin mentiin, pengertiellä peltojen välissä. Valkoisen piennarta osoittavan viivan vierestä alkoi heinikko ja pudotusta pelloille oli molemmin puolin varmaan 1,5 metriä.

"Hetken siinä hiljaa istuttuani tuntui, että toimintakyky alkoi palailla."

Kolmet ajovalot lähestyivät illan pimeydessä kovaa vauhtia. Aloin jo hieman hiljennellä vauhtia, kun alkoi näyttää siltä, että hurjan vauhdin lisäksi yhdistelmät tulivat vastaan myös aivan keskellä tietä. Ensimmäinen sujahti ohi, samoin toinen. Kolmas oli vielä keskemmällä kapeaa tietä kuin edelliset jos mahdollista, mutta oikealle ei enempää enää voinut väistää, siellä odotti pudotus paikalliselle maissipellolle. Istuinkin varmaan puoliksi keskikonsolin päällä, kun näytti väistämättömältä, että hetken päästä jysähtää. Ja sitten kuuluikin aivan järkyttävä rysäys…

Rysäystä seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten alkoi pikkuhiljaa kuulo palata; korvissa kuului tuulen suhinaa. Totesin laskettelevani edelleen samaa suoraa nopeuden koko ajan pudotessa. Kun lopulta saavuin seuraavalle kylälle, pysähdyin torin virkaa tekevälle pienelle aukiolle pääkadun laidassa. Hetken siinä hiljaa istuttuani tuntui, että toimintakyky alkoi palailla.

Vasemmasta poskesta ja käsivarresta valui muutama ohut verinoro, autosta puuttui sivuikkuna ja peili. Peilin varsi oli tallella, tosin vasten sivuikkunaa ja peilin taustastakin oli vain riekaleet jäljellä. Kuljettajan jalkatilassa oli senttikaupalla pienenpieniä lasin paloja sivuikkunasta ja suurempia sirpaleita peilistä. Kun lähemmin katsoin, oli koko auton hytti täynnä lasia. Seuraavaksi menin ulos ja siellä kaikki näytti peiliä lukuun ottamatta ehjältä. Pieni peilin sirpale tosin oli pressussa pystyssä kolmen metrin korkeudella pari metriä kärryn takapäästä.

Torilla oli puhelinkoppi. Kävelin sinne soittamaan päällikölle hyvät uutiset. Vasta hieman myöhemmin, kun pää alkoi taas toimia suurin piirtein normaaliin tapaan tuli mieleen, että ehkä päällikkö olisi pärjännyt jotenkuten ilman näitä tietoja seuraavaan aamuun saakka.

Seuraavaksi kaivelin pesupussista pienen nelikulmaisen niin sanotun "meikkipeilin", joka minulla oli aina mukana ja teippasin sen peilintaustan jääteisiin kiinni. On melko hankalaa liikkua, jos ei näe taaksepäin kuin pientareen puoleisesta peilistä. Jalkatilasta kaavin suurimman osan lasinsiruista muovikassiin, lisäsin vaatteita päälle ja jatkoin matkaa.

Pysähdyin seuraavan kerran, kun huomasin sopivan metsäparkin. Minulla oli hytin siivoamista varten pieni kuljettajan penkkiin yhdistetty paineilmapistooli. Avasin molemmat ovet ja ryhdyin töihin. Lasia tuntui olevan aivan joka paikassa. Siivousta kesti varmasti ainakin tunnin, ennen kuin alkoi tuntua siltä, että autossa voi taas asua.

Tulin lopulta Tarbesin tullin pihalle joskus puolen yön aikaan ja viritin päiväpeiton sivuikkunaan. Lämpötila ulkona oli nimittäin vain pari astetta plussan puolella.

Seuraavana päivänä sain aamupäivällä tullattua ja purettuakin loput kuormasta. Lastausosoitetta ei vielä ollut, mutta sain kuitenkin ohjeet lähteä pikkuhiljaa takaisin kohti Bordeauxia. Poikkesin yhdessä pikkukylässä DAF:n korjaamolla apua kyselemässä. Jatkoin kuitenkin matkaa, kun uusien osien saapuminen olisi kestänyt monta päivää. Illan suussa saavuin Bordeauxin DAF-korjaamolle. Siellä ei kauaa nokka tuhissut. Autoon vaihdettiin hetkessä uusi sivuikkuna, peilintausta ja peili.

Olikin harvinaisen mukava lähteä jatkamaan matkaa lämpimässä ja hiljaisessa autossa. Minusta oli koko päivän tuntunut, että oli kaikkien muiden tienkäyttäjien jakamattoman huomion kohteena, koska olin päästellyt villapaita ja nahkatakki päällä, nahkahanskat kädessä, Ray-Banit sekä pipo päässä ja kaulaliina tuulessa hulmuten kuin punainen paroni, eli Jaska Jokusen Ressu-koira koppinsa katolla.