Nostin hytin pystyyn. Vesipumpun hihna oli poikki. Lähdin puhelinkoppiin soittamaan pomolle ja kyselemään mistä voisi saada uuden. Eipä sieltä oikein osattu auttaa. Sain kuitenkin selvitettyä, että lähin Volvo-korjaamo oli 70 km päässä kapeiden vuoristoteiden takana. En siis lähtenyt sinne, vaan hihnanriekaleet muovikassissa kaupungille etsimään autotarvikeliikettä. Kaksi sopivaa kauppaa löytyikin, mutta ei yhtään sopivaa hihnaa.
Sattumoisin näin kadunkulmassa naistenvaateliikkeen ja muistin vanhan urbaanilegendan sukkahousuista ja vesipumpun hihnasta. Ei kun ovesta sisään. Oli kevät ja paikalliset naiset kulkivat vielä turkeissa, vaikka oli melkein 20 astetta lämmintä. Erotuin siis hyvin porukasta, kun olin miespuolinen, T-paitasillani ja kyynärpäitä myöten mustassa vaseliinissa. Kohtelias mieskauppias, joka muuten puhui saksaa, tiedusteli mitä saisi olla. Selitin, että haluan ostaa kolme paria sukkahousuja.
”Minkä värisiä”, kysyi kauppias.
”No aivan sama..”, vastasin.
”Minkä kokoiset, tulevatko pienelle naiselle?”
”Ei vaan isoon autoon!”
Saimme sukkahousukaupat tehtyä, mutta keskustelu tyrehtyi siihen.
Pyörittelin kaksi paria sukkahousuja naruksi ja kiristin ne siivapyörien ympärille niin tiukalle kuin sain ja leikkasin vielä ylimääräiset pois. Sitten käynnistin moottorin ja virityksenihän toimi! Auto oli ajokunnossa jo ennen kuin sain tullista paperit. Ajelin Vareseen purkamaan juustot pois rattailta ja sieltä vielä Concorezzon Volvolle Milanon liepeille hihnan vaihtoon.
Patentti toimi siis hienosti sellaiset 100 km, tosin ihonväriset sukkahousut muuttuivat mustiksi verkkosukiksi. Yksi pari sukkahousuja jäi vielä tuliaisiksi tyttöystävälle.