Pellon laidassa - Vanhan tien aikaan

Olin saanut kuorman purettua Lillen lähellä Pohjois-Ranskassa ja sain toimistolta osoitteen ensimmäiselle lastauspaikalle vajaan sadan kilometrin päähän. Katselin kartasta mielestäni sopivan reitin, joka oikaisi osaksi paikallisia hiljaisia peltoteitä pitkin, ja lähdin liikkeelle.

Ajelin kaikessa rauhassa pellon laidassa kulkevaa tietä pitkin. vasemmalle puolelle ilmestyi rautatie aivan tien viereen. Karttaan olikin merkitty radan alikulku muutaman kilometrin päässä. En sitä kuitenkaan sen enempää miettinyt, koska Michelin kartastoon ei ollut siihen kohtaan merkitty matalaa siltaa.

"Yhdistelmä oli välillä melkoisilla mutkilla ja kärryn viimeinen akseli roikkui aina välillä kaukana ojan päällä." 

Hämmästys olikin melko suuri, kun tulin alikulun kohdalle. Se oli toki neljä metriä korkea, mutta vain keskeltä. Ei sekään mitään, mutta tie, joka kulki aivan radan vartta pitkin, teki todella jyrkän mutkan alikulkuun. Käänsin varovasti täysperän putkeen. Auto sopikin hyvin, mutta perävaunu ei mitenkään, vaan olisi ottanut seinään kiinni. Peruutin takaisin taivasalle tuumailemaan tilannetta.

Ei oikein kannattanut ryhtyä peruuttelemaan takaisinkaan päin, sillä tiellä ei ollut yhtä ainoaa risteystä tai levennystä ainakaan kymmenen kilometrin matkalla. Auton vasemmalla puolella oli siis junaradan alikulku ja oikealla puolella pelto ja tien sekä pellon välissä oja. Suoraan alikulun kohdalle oli kuitenkin jätetty kohtalaisen leveä kulkureitti pellolle. Pelto ei selvästikään kantaisi auton painoa, mutta tyhjän perävaunun sinne voisi työntää, jos vaan onnistuisi.

Steppailin hetken aikaa pellon ja alikulun väliä ja tulin siihen tulokseen, että ehkä ei olisi aivan mahdotonta saada perävaunua työnnettyä pellolle ja sillä tavoin ajettua yhdistelmä suorana sillan alle. Toisella puolella rataa oli oikein hyvin tilaa kääntyä putkesta ulos.

Tuumasta toimeen. Ajoin auton takaisin putkeen ja aloin hinkata yhdistelmällä muutaman metrin matkaa edestakaisin samalla hivuttaen kärryä pellolle johtavan kulkureitin suuntaan. Seuraavan kymmenen minuutin aikana tuli kiivettyä aika monta kertaa autosta alas tarkastamaan, etteivät kapellit ota alikulun seiniin tai sitä, kuinka pitkälle taaksepäin voi vielä työntää ilman, että kärry putoaa kokonaan ojaan. Yhdistelmä oli välillä melkoisilla mutkilla ja kärryn viimeinen akseli roikkui aina välillä kaukana ojan päällä. Ajokkini kuormatilojen koko oli maksimoitu sillä seurauksella, että vetäjän ja perävaunun väli oli todella pieni. Asia oli korjattu siten, että perävaunun aisa oli pakkojatkuva. Se piteni kärryn etuakselin kääntyessä ja vastaavasti lyheni akselin suoristuessa. Tämäkään asia ei suoranaisesti helpottanut näitä harjoituksia. Lopulta kärry kuitenkin suostui työntymään ojan viertä pellon puolelle.

Tie oli onneksi niin hiljainen, ettei touhujani ollut kerääntynyt seuraamaan kuin yksi paikallinen maajussi Pick Upillaan. Eikä hänellä tuntunut olevan kiirettä mihinkään. Ehkä touhuiluni oli ollut hänelle yksitoikkoisen kesäpäivän kohokohta. Kaveri pääsi siis kuitenkin vihdoin jatkamaan matkaansa. Minä puolestani vetelin vielä niin sanotut hermosavut pellon laidassa ennen kuin matka jatkui…