Pariisin pohjat - Vanhan tie aikaan

Kello soi tiistaiaamuna ennen kuutta Garonorin TIR-parkissa Pariisin esikaupunkialueella. Laitoin kahvit tippumaan ja lähdin sillä välin aamupesulle. Kun kahvit oli juotu ja edellisenä iltana tehdyt etenemissuunnitelmat käyty vielä uudestaan läpi, olikin aika käynnistää koneet.

Elettiin 1990-luvun alkua ja suurin osa meikäläisen keikoista osui siihen aikaan Ranskaan; Pariisin seudullekin vähän väliä. Vaikka vientikuormat olivat meillä harvoin kompletteja, niin ei se kuitenkaan ihan jokaviikkoista ollut, että ensin oli Pariisiin ja sen esikaupunkialueille seitsemän purkua ja sitten vielä puoli kuormaa kärryn keulassa St Nazairen telakalle Pays de la Loiren hallintoalueelle (Bretagnen eteläpuolelle). Olin lähtenyt pyhäiltana Lyypekistä ja tullannut Pariisin paikat Lillessä maanantaina iltapäivällä. Telakalle menevät rojut tullattaisiin St. Nazairessa.

Olin ajatellut mielessäni, että olisi hyvä, jos saisin Pariisin paikat pois kyydistä keskiviikkoon puoleen päivään mennessä. Purkupaikat kun sillä seudulla tuppasivat olemaan aika ahtaita ja joissakin paikoissa purettiin jopa keskellä katua. Jos purkamassa oli muitakin autoja, tahtoi siitä tulla aika tavalla viivytystä. Urakkaa helpotti tietysti hieman se, että pari paikoista oli ennestään tuttuja.

Ensimmäinen paikka oli minulle ennestään tuntematon lihapakkaamo, jonne oli menossa pari lavaa elintarvikekelmua. Olin paikalla jo vähän ennen seitsemää. Yleensähän Ranskassa ei ennen kahdeksaa työpaikoilla ketään näy, mutta täällä oli jo sisätiloissa jotain liikettä. Löysin yhden kaverin, jolta sain selville, että varastomies tulee klo 08.00 töihin. Sitten hän kuitenkin kysyi, että kuinka paljon tavaraa minulla oli ja kun sitä oli vain se pari lavaa, lupasi hän tulla purkamaan ne pois kyydistä. Kylki auki, lavat pois ja kylki kiinni. Kello oli vähän yli seitsemän ja minulla oli kuitatut rahtikirjat kädessä ensimmäisestä paikasta.

Koko aamupäivä jatkui samaan malliin. Ennen puolta kahtatoista oli kyydistä lähtenyt kuuden paikan tavarat. Viimeinen seitsemästä paikasta oli vähän Pariisin eteläpuolella ja oli aivan siinä ja siinä ehtisinkö sinne vielä ennen kello kahtatoista. Kello oli lopulta paria minuuttia vailla, kun peruutin pihaan. Kaverit olivat jo syömään lähdössä, mutta ottivat onneksi vielä kamat pois rattailta.

Joskus yhden aikaan iltapäivällä soitin toimistolle baanarastilta, jonne olin pysähtynyt tauolle ja ilmoitin olevani seuraavana aamupäivänä tyhjänä St. Nazairissa. Ensin kuului toisesta päästä, että okei, mutta sitten epäileväinen kysymys: ”tarkoitat kai torstaina, kun sinullahan on Pariisiinkin muutama paikka.” Vastasin purkaneeni ne aamupäivällä ja kuittaukseksi tuli vain hieman epäuskoinen: ”jaaha.”

Ehdin illaksi St. Nazairen autohoffille päivällisellä ja siellähän oli tuttua seuraakin. Toinen meidän kuljettajamme täysperän kanssa oli myös menossa aamuksi tulliin ja sitten telakalle purkamaan.

Joskus homma sujuu odotuksiakin paremmin ja sehän aina piristää mieltä. Nämä olivat meikäläisen ”Pariisin pohjat”.