Munamies - Vanhan tien aikaan

1980-luvun puolivälin jälkeen oli ajanjakso, jolloin ei ollut viikko eikä mikään, jos ei tullut käytyä kertaalleen Munakunnan pakkaamossa. Munalaatikoita lempattiin kyytiin Ravattulassa, Loimaalla, Somerolla, Laitilassa ja siellä täällä muuallakin. Tuntuikin, että siihen aikaan munapakkaamoita oli lähes joka kylässä.

Toiminta pyöri suurelta osin vientituen varassa ja munia kuskattiin ympäri Eurooppaa lähinnä teollisuuskäyttöön. Poikkeuksiakin toki oli. Itsekin vein niitä muutaman kerran esimerkiksi NATO-joukoille Tanskan Padborgiin.

Tanskassa käytiin siihen aikaan myös venyttämässä munia. Sinne päin vietiin pieniä tavallisia ja takaisin tuotiin tanskalaisten niistä venyttämiä valtavan pitkiä. Nämä olivat ns. ravintolamunia joita löytyi muun muassa hotellien aamupalapöydistä siivutettuina ympäri valtakuntaa. Niillä ei siis kuitenkaan ollut mitään tekemistä niin sanottujen kulkumulkkujen eli myyntimiesten kanssa, joita myös löytyi hotelleista kautta maan.

"Jouduinkin myöntämään, että totta se oli, leima oli huono."

Sveitsiläisillä oli kuitenkin minun mielestäni omalaatuisimmat munapuuhat siihen aikaan. Yksi paikoista, joissa munia tullattiin, oli Winterthur. Minulla kävi loistotuuri, kun olin sinne ensimmäistä kertaa nuorena poikana matkalla. Vanhempi kollega nimittäin sattui kysymään, minne olen matkalla. Sain kuulla, että vaikka Sveitsin rajanylityksen jälkeen Schaffhausenista menee moottoritie suoraan tulliterminaalin portille, ei minun auta ajaa siitä, vaan täytyy koukkia pikkutietä takaisin Saksan puolelle ja tulla sieltä taas uudestaan Sveitsiin. Kuulosti tietysti ensin vähän omituiselta, mutta siihen aikaan Sveitsissä oli pienemmät kokonaispainot kuin muualla Euroopassa ja valtakunnan rajalta sai ajaa ”täysillä painoilla” ainoastaan lyhyen matkan (olisikohan ollut 8 tai 15 km ja vielä ylimääräistä maksua vastaan) purkupaikalle tai terminaaliin.

Schaffhausenista moottoritietä pitkin Winterthurin tulliterminaaliin tuli siis liian pitkä matka munakuormassa, joten vaihtoehtoista reittiä oli käytettävä. Vanhemman kollegan ennustus siitä, että tullista papereita odotellessani tulee poliisi paikalle ja kyselee rajalta lunastettuja ylikuormadokumentteja, osoittautui oikeaksi. Ojensin poliisisedälle ensimmäisen ylikuormadokumentin, mutta hän ei ollut tyytyväinen, vaan pyysi saman tien myös toista samanlaista, jonka pyynnöstä ojensinkin. Jos minulla ei sitä olisi ollut, olisi paikan päällä kirjoitettu ja maksettu reilut sakot ylikuormalla ajamisesta.

Sitten kun kuorma oli tullattu, purettiin ylikuorma terminaaliin (rahaa vastaan tietysti), käytiin purkamassa munat, jotka kyytiin olivat jääneet ja sitten palattiin taas noutamaan loput munat terminaalista ja vietiin vielä nekin perille. Joskus onnistui sekin, että kävi purkamassa ensin vetäjän ja nouti sen jälkeen kärryn purkuun terminaalilta.

Sveitsiläiset tullimiehet olivat muutenkin innokkaita tutkimaan valtakunnan rajan ylittäviä munia. Esimerkiksi Baselin rajalla kului pelkkään paperisotaan varsinkin aamupäivällä usein tuntikausia. Ensin speditööri valmisteli paperit tullia varten kuntoon ja sitten menit tulliin leimauttamaan paperikasasi.

Tullissa yleensä tungeksi äänekäs lauma monenmaalaisia autonkuljettajia. Jokainen heistä yritti katsellaan seurata papereittensa kulkua lasiseinän takana ja olla haukkana paikalla heti, kun niissä olisi tullin mielestä tarpeeksi leimoja. Tämä tietysti aiheutti sen, ettei kukaan tahtonut päästä kyseisessä salissa eteen eikä taakse.

Kun sait paperisi vihdoin takaisin, niin sitten oli vielä varsinainen rajanylitys suoritettavana Saksasta Sveitsiin. Kun kaikki muut muodollisuudet oli hoidettu ja ajoit portille, jonka takana aukesi Sveitsin valtakunta, tutki sveitsiläinen tullimies papereitasi ja lausui tuomionsa, joka usein miten kuului: ”Kontrol”! Tämä tarkoitti vielä ainakin yhden tunnin viivytystä (joskus paljon pitempääkin), koska rajaa vartioivat sveitsiläiset halusivat vielä nähdä munasi.

Taas kerran kontrollissa availtiin publikaanin kanssa toinen vetäjän takaovista ja minä nousin lavan reunalle kiikkumaan ja kurottelemaan ylärivistä yhtä munalaatikkoa aisan päällä seisovalle tullimiehelle. Laatikko saatiin alas ja miekkonen avasi sen sveitsiläisellä linkkuveitsellään minun seuratessani hänen toimiaan vierestä. Hetken päästä laatikko oli auki ja päällimmäinen munakenno nostettu pois tieltä. Alta paljastui kymmeniä hohtavan valkoisia munia. Kaveri poimi niistä yhden käteensä ja pyöritteli sitä pitkään melko myrtyneet näköisenä, työnsi munan lopulta nenäni alle ja totesi, että tämä leima tässä munassa on erittäin epäselvä. Ja totta tosiaan, munakunnan punaisessa leimassa olevasta isosta punaisesta M-kirjaimesta sai hädin tuskin selvää.

Jouduinkin myöntämään, että totta se oli, leima oli huono. Muitakin munia tutkittiin ja tuomio oli sama. Otettiin vielä toinenkin laatikko kyydistä, mutta leimat eivät sielläkään olleet sen parempia. Publikaani katseli minua tumma pilvi päänsä päällä. Selitin kiireen vilkkaan, että minä en ole näitä munia leimannut, koska olen vain vähäpätöinen autonkuljettaja. Munakunnan korkea-arvoiset munanleimaajat ovat niitä henkilöitä, joita näistä huonoista leimoista tulisi torua.

Selvisinkin lopulta pelkillä nuhteilla. Olin kuitenkin ehtinyt jo hiukan huolestua. Jos olisin joutunut tilaamaan Koti-Suomesta leimasimen ja leimaamaan uudestaan koko kuorman, niin siinä olisi helposti vierähtänyt ainakin koko loppukesä…