Parin päivän päästä olin tyhjänä Italiassa ja soitin uudestaan ja sain ohjeet: ”Maanantaina Pescarasta laivalla Splitiin”.
”Mutta nyt on vasta torstai.”
”Niin on; äläkä myöhästy, se on viimeinen laiva tänä syksynä.” Läheltä piti, ettei tullut krapula siinä laivaa odotellessa.
Tie Splitistä sisämaahan oli rotkon reunoille louhittu kapea ränni. Ei kaiteita, aina välillä lyhyitä juuri ja juuri 4 m korkeita tunnelinpätkiä. Välillä oli louhittu neljä metriä korkeaksi vain yksi kaista ja välillä oli vain yksi kaista. Kävi jo mielessä, että jos vielä tulee vastaan alle 4 m tunneli, niin sitten alkaa loppuelämän kestävä peruutus.
Lopulta olin saanut pakastemarjat kyytiin ja päässyt Itävallan rajalle papereita teettämään. Speditööri vie loput rahani. Ei jäänyt kuin hiluja kolikkokukkaroihin. Olin varautunut Italian reissun kuluihin, mutta pitkä Balkanin kierros oli tyhjentänyt lompakon. Iloinen yllätys kuitenkin oli, että itävaltalaisia kolikoita oli niin paljon, että pääsin vielä illalla syömään. Minulla ei tietenkään vielä siihen maailman aikaan ollut minkään valtakunnan luottokorttia. Lähes kaikki asiat tankkauksista lähtien hoidettiin muutenkin käteisellä.
Aamuyöllä saavuin Salzburgiin Itävallan ja Saksan väliselle baanarajalla. Olin ensimmäistä kertaa kyseisellä rajalla ja siellä odotti uusi yllätys. Lautzettel-kopin jälkeen oli vaaka. En katsonut vaakaan päinkään, vaan ajoin sen ohi aivan vihoviimeiseen ruutuun pihan perälle. Kokonaispainoa oli sen verran, että olisivat marjapussit jääneet sinne rajalle.
Sitten lähdin tulliin vaikka tiesin, että vaakakopille minut sieltä kuitenkin käsketään, niin kuin kävikin. Kävelin väärälle puolelle vaakakoppia koputtelemaan ikkunaan ja heiluttelemaan lappuani. Setä avasi ikkunan ja karjaisi: FINNE? Ja löi sen jälkeen niin lujaa leiman paperiin, että leimasin meni puoliksi läpi paperista.
Länsi-Saksan läpi (n. 1 000 km) ajoin yhden Cola-tölkin ja kahden suklaapatukan voimalla. En olisi ennen sitä aamua Travemünden satamassa uskonut kuinka iloiseksi voi ihminen tulla, kun näkee työkaverinsa. Sitä se tekee, kun on 1,5 vuorokautta lähes syömättä. Kollega tarjosikin aamiaista Wernerin kuppilassa.
Illalla Ruotsin puolella Trelleborgin tullissa kollega tuli sanomaan, että laturi hajosi. Sovittiin, että hän ajelee parkeilla perässä sähköä säästäen, kun molempien piti ehtiä aamuiseen Turun laivaan Tukholmasta. Kaikki menikin ihan hyvin Jönköpingiin saakka. Siellä alamäessä jarruttaessani löi perävaunun etuakselilta ainakin kolme metriä pitkät liekit. Hiljentelin varovasti vauhtia ja kun lopulta sain pelit seis, niin laakeripesässä ei ollut enää yhtään haulia, vaan paripyörät nojasivat tulipunaiseen akselinpäähän.
Kollega pysähtyi perään ja sanoi, että oli kyllä haistanut palaneen käryä, mutta ei voinut vilkuttaa valoja, kun ei ollut enää sen vertaa virtaa. Kesäaamu oli jo valkenemassa ja hän jatkoi matkaansa, ettemme molemmat myöhästyisi laivasta.
Kun sitten paikallisen Scania-korjaamon pikaremontin jälkeen saavuin illalla Värtanin satamaan Tukholmassa, oli kollegakin vielä siellä. Totesin, että ”Et sitten mennyt aamulaivaan sinäkään.” ja kollega vastasi: ”ei se sähkö kuitenkaan riittänyt.”
Seuraavana päivänä oli tuontikuorma purettu ja olin iltamyöhällä terminaalin pihalla kotiin lähdössä, kun ajojärjestelijä tuli ulos kyselemään, että mihin minä olen menossa? ”No, kotiin tietysti!”
”Ei, ei, et sinä nyt mihinkään kotiin voi lähteä. Ota pitkä kärry perään ja mene teurastamolle porsaita lastaamaan ja siitä aamuksi Helsinkiin..”
