Maatuska-armeija - Vanhan tien aikaan

Elettiin kahdeksankymmentä luvun jälkimmäistä puoliskoa ja oli taas yksi sellainen luminen ja suttuinen talviaamu. Olin purkanut Sveitsissä pari päivää aiemmin ja sitten ajellut Saksan ja Itävallan läpi keskelle Jugoslaviaa lastaamaan pakastemarjakuormaa kotimaahan.

Lastauspaikka oli enää muutaman kymmenen kilometrin päässä ja katselin pienestä Jugoslavian kartasta, jonka avulla suunnistin, että viimeisten kylien välillä ennen lastauspaikkaa oli kaksi vaihtoehtoista tietä. Pienempi tie, joka oli puolet lyhempi ja johon oli merkitty pari loivaa mutkaa sekä isompi ja puolet pitempi, muodoltaan suunnilleen puolipyöreä tie.

Sen enempiä arpomatta lähdin lyhempää reittiä pitkin. Kohta yhden kylän läpi tultuani lähti tämä kapea tie kuitenkin nousemaan jyrkästi ja hetken päästä tien reunassa oli kettinkipakkoa ilmaiseva liikennemerkki. Se nosti heti sykettä, kun ketjuja ei ollut, eikä takaisinkaan päässyt enää kääntymään.

"Kumartelin rouville, kättelin lähimmät ja kiittelin itsekin avusta parhaani mukaan."

Kämmenpohjat hikisinä nousin vuoren kuvetta. Kaiteettomalla tiellä ei mahdottoman jyrkkiä käännöksiä ollut, mutta sen sijaan tie oli niin kapea, että ei olisi oikein ollut toivoa ohittamiseen, jos toinen iso auto olisi tullut vastaan. Pysähtyäkään ei oikein tehnyt mieli, kun auto potki tyhjää muutenkin vähän väliä. Lopulta aloin kuitenkin olla ”kiven” laella. Matkaa tasanteelle oli enää noin sata metriä, kun mutkan takaa porhalsi vastaan paikallinen linja-auto. Jouduimmekin molemmat pysähtymään siihen paikkaan.

Bussikuski ei kuitenkaan sen kummemmin tilanteesta hätkähtänyt vaan ohjasi autonsa ojan kautta kallionleikkausta hipoen ohitseni niin, että pajukko ryskyi. Hämmästyksekseni bussi nousi vielä takaisin tiellekin.

Minäkin yritin varovasti pariin kertaan liikkeelle, mutta ainoa mitä tapahtui oli se, että vetäjän perä luisti sivuttain kohti rotkon reunaa. Hyppäsin autosta ulos kaivelemaan sivulaatikosta parimetristä ketjunpätkää, joka oli aina siihen aikaan mukana. Linja-autonkuljettaja oli jäänyt seuraamaan tilannetta ja kun hän huomasi, etten päässyt enää liikkeelle, komensi hän matkustajat ulos autostaan.

Autosta purkautui ensin kolmisenkymmentä maatuskaa ja sitten vielä pari riuskaa miekkosta, jotka kävelivät luokseni. Annoin kavereille ohjeita ketjun heittämisestä vetopyörien alle sitten, kun yrittäisin päästä taas liikkeelle. Samaan aikaan alkoi kuulua melkoista huutoa linja-auton suunnalta, kun linja-autokuski alkoi komennella maatuska-armeijaansa.

Hämmästyksekseni koko naisporukka ryhmittyi perävaunun taakse työntämään. Olikin pakko hypätä äkkiä autoon, kun hankalasta tilanteesta huolimatta alkoi kesken kaiken hymy hiipiä kasvoille. Liikkeelle lähtö onnistui hienosti, kun kaverit heittivät ketjua pyörien alle (ja rouvat työnsivät) ja ajoin viimeiset kymmenet metrit mäen laelle.

Sitten kävelin takaisin hakemaan ketjuja raikuvien aplodien ja hurraa huutojen saattelemana. Kumartelin rouville, kättelin lähimmät ja kiittelin itsekin avusta parhaani mukaan. Bussikuski komensi porukkansa takaisin autoon ja heilutti minulle hyvästeiksi. Pääsin sitten ilman enempiä hankaluuksia alas tältä pikku ”vuorelta” ja sain myös marjat kyytiin.

Ennen pakastamolta lähtöä levitin lastausmiesten eteen karttani kysellen, että kumpaa kautta kannattaisi ajaa. Minua katseltiin kuin puolihullua ja vaikka en kieltä osannutkaan, niin selväksi tuli, että vain täysin hullu lähtisi sitä pienempää tietä yhdistelmällä ajamaan...