Eurooppalaista sairaanhoitoa- Vanhan tien aikaan

Oli torstaiaamu ja olin Etelä-Puolassa lastaamassa pakastemansikoita. Siinä lastatessa huomasin, että sitä mukaa kun mansikkasäkkejä lempattiin kyytiin, niin yksi vetoakselin renkaista tyhjeni. Sitä täytyisi sitten alkaa lastauksen jälkeen vaihtamaan. Harmi vaan, että ainoa vararengas oli tarkoitettu perävaunuun ja siinä oli vähän pienemmät renkaat kuin vetäjässä.

Pääsin ihme kyllä soittamaan pakastamolta konsultointipuhelun toimistollemme ja päätettiin ratkaista haaste niin, että vaihdan pienemmän varapyörän etupyöräksi ja etupyörän vastaavasti vetoakselille. Tuumasta toimeen. Aloin availla etupyörän muttereita. Siitä ei tahtonut tulla mitään; ne olivat kuin hitsatut kiinni. Hypin rengasavaimen päällä ja lopulta ensimmäinen mutteri paukkuen aukesi (autoon oli juuri vaihdettu eturenkaat ja kuulin myöhemmin, että korjaamolle oli saatu uusi pulttikone). Ryhdyin toisen mutterin kimppuun, mutta siinä avaimen päällä pomppiessa lipesi avain mutterin päältä ja putosin maahan. Nilkka meni aivan hervottomaksi, eikä jalka kantanut lainkaan. Rengasavaimen pää oli mennyt nilkan ulkosyrjästä sisään ja vielä hetki sitten niin valkoinen tennissukka oli nyt kauniin punainen.

Olin sattumalta jäänyt rengastöitä tekemään aivan jonkun terveydenhoitajan kopin viereen, jonne nyt yhdellä jalalla konkkasin. Pyysin jotain rättiä jalkaan, että pääsisin jatkamaan renkaanvaihtohommia ja lähtemään kotia kohti, mutta jalkaa tutkittuaan neito oli tiukkana ja ilmoitti, että sinä lähdet poika seuraavaksi sairaalaan.

"Ei ollut riemulla rajaa, kun sytytin vaihtoi omistajaa."

Yksi tehtaan työntekijöistä lähti pikkubussilla viemään minua läheiseen kaupunkiin. Auton merkkiä en tiedä, mutta vaihdekepin juuresta pilkotti puoli neliötä asfalttia ja olo oli kuin tehosekoittimessa. Vekotin tärisi ja vapisi kuin horkassa. Kaveri kiihdytti aina täyteen vauhtiin eli mittarin mukaan noin seitsemäänkymmeneen ja heitti sitten vapaalle. Kun vauhtia oli kolme- neljäkymmentä, ruhjottiin vaihde taas päälle ja uusi kiihdytys alkoi.

Hän myös pysähtyi poimimaan paikalliseen tyyliin jokaisen mummon kyytiin, joka tien varressa kättään heilutteli ja mummoilla olikin jo tunnelma katossa, kun kaupunki lähestyi. Todennäköisesti he miettivät sitä, että onneksi tuo takapenkin huonojalkainen kapitalisti pitää viedä sairaalaan, niin saatiin kyyti kylille. Mummot jäivät yksi kerrallaan pois kyydistä kaupungissa ja jokainen tuputti muutamaa kolikkoa kuljettajalle. Tämä kieltäytyi joka kerran yhtä tomerasti käsi ojossa ja työnsi mielissään kolikot taskuun.

Vanhassa sairaalassa oli suuret umpinaiset ruskeat puuovet, jotka olivat tietysti lukossa. Seisoimme hetken rappusilla kolkuttelemassa ovia (turhaan), kunnes jostain ryntäsi paikalle pikkupoika, joka kätevästi kammallaan avasi lukonkielen ja pääsimme sisälle.

Ensin ei meinannut hoitoa irrota. Olin ymmärtävinäni, että lääkäri, joka ulkomaalaisia hoitaa sattui olemaan vapaapäivällä. Sanat doktor, transit jne. vilisivät puheessa. Kuljettajani kävi kiivaan väittelyn hoitajan kanssa ja osoitteli aina välillä minua, joka seisoin yhdellä jalalla keskellä aulaa kuin kurki yöpuulla. Lopulta hoitaja heltyi ja lähti konsultoimaan lääkäreitä.

Odotusaulan seiniä kiertävät penkit olivat täynnä väkeä, mutta kun minut nyt lopulta oli huolittu potilaaksi, niin pääsin kertaheitolla koko jonon ohi röntgenin kautta toimenpidepöydälle ja samalla vauhdilla sain vielä tikitkin jalkaan. Lääkäri puhui erinomaista englantia ja kun hän kuuli, että minun pitää vielä ajella ensin Puolan ja sitten Ruotsin läpi Suomeen, niin hän pisti sidetarpeita ja pussillisen mömmöjä matkaeväiksi. Eurooppalaista sairaanhoitokorttia ei siihen aikaan tunnettu, mutta eipä kukaan rahaakaan sairaanhoidosta kysellyt. Sitten lähdettiin takaisin pakastamolle. Kyyti oli yhtä hienoa ja mummoja yhtä paljon kyydissä kuin tullessakin.

Vähän hirvitti, kun ne pyörät olivat vielä vaihtamatta, eikä minusta ollut enää oikein vaihtajaksi. Kuljettajani ja toinen kaveri, joka oli kaksiovisen vaatekaapin kokoinen, määrättiin minulle onneksi apuvoimiksi. Väittely työn mielekkyydestä alkoi välittömästi, kun halusin heidän ottavan etupyörän pois alta, vaikka vetopyörä oli tyhjä. Käsillä saatiin puhua melko kauan, ennen kuin asia oli ymmärretty ja varsinkin hyväksytty.

Työn ja tuskan takana oli kavereilla kaksistaankin saada etupyörän mutterit auki. Vaatekaapin kokoinen miekkonen hyppi avaimen päällä ja pienempi kaveri piti siitä kiinni. Lopulta mutterit kuitenkin antautuivat ja saatiin pyörät vaihdettua. Annoin herroille 50 Saksan markkaa jaettavaksi. Se oli sielläpäin valtava raha siihen aikaan, mutta kaverit eivät selvästikään ymmärtäneet setelin arvoa, kun naamat menivät aivan kurttuun. Minua alkoi sen verran jurppia, että pistin tupakaksi. Kaverit alkoivat katsella sytytintä hullun kiilto silmissä. Kysyinkin haluaisivatko he kenties kertakäyttösytyttimeni. Ei ollut riemulla rajaa, kun sytytin vaihtoi omistajaa. Naamat olivat kavereilla vielä silloinkin messingillä, kun käynnistelin auton ja jätin pakastamon pihan taakseni.

Matka kohti Swinoujscien satamaa alkoi ja heti ensimmäiset kilometrit auttoivat ymmärtämään, että vaikka siihen aikaan ei vakionopeussäätimiä ollutkaan, niin kuinka hienoa oli, kun Scaniassa oli käsikaasu kojelaudassa. Kaasujalan nilkka oli siinä kunnossa, että ei tehnyt hirveästi mieli poljinta painella. Lauantaina selvisin vielä Ruotsin läpi ja sunnuntaina onneksi kotiin. Sitten suuntasin saman tien paikalliseen terveyskeskukseen näyttämään koipeani. Oli nimittäin alkanut matkan aikana sidettä vaihtaessa ihmetyttämään, kun huomasin, että olivat lisänneet ylimääräisen osan jalkaan.

Nilkasta pilkotti tikkien välistä leveä ruskea kuminauhan pää. Lääkäri tarkasti nilkkani, totesi, että kaikki on kunnossa ja määräsi minut sairauslomalle. Kyselin varovasti, että mikä lienee tuo uusi osa jalassa. Oli kuulemma aivan normaalia syvien haavojen ollessa kyseessä laittaa tuollainen kumilanka haavaan, jotta se ei ala mätiä.

Olin sairasloman ajan tyttöystävän luona Riihimäellä ja soittelin paikalliseen sairaalaan sinä aamuna, kun oli määrä ottaa tikit pois ja lähteä illalla töihin. Sairaalasta kysyttiin asunko Riihimäellä. Kun en asunut, niin tikkejä ei voitu kuulemma siellä poistaa. Olisi pitänyt mennä seuraavana aamuna kotisairaanhoitoon. Siellä olisi voitu tämä toimenpide ulkokuntalaiselle tehdä. No, minulla oli kuitenkin paikka iltalaivaan, joten otin sitten itse tikit pois, ja myös sen kumilangan, joka osoittautuikin ihmeen pitkäksi. Lopulta taisi olla onni, että kolhin jalkani Puolassa enkä Riihimäellä...