19.9.2025 | Teemu Salonen
Ensimmäisen moponi sain 9-vuotiaana. Se oli Suzuki R-50, jonka vaihdekaavio oli ”väärinpäin” – ykkönen ylös ja loput alas. Mopo oli tarkka kopio isoveljestään, Suzuki GSX-R -pyörästä. Elettiin vuotta 1987. Kun on elämässään ensimmäisen kerran kääntänyt kaasukahvaa, tuo liike voi kehittää oireyhtymän, joka on krooninen ja vaivaa läpi elämän. Se tartuttaa usein seuraavan sukupolven kokemaan saman taudin.
Olin ystäväni pyynnöstä kuvaamassa 14. syyskuuta 2025 Kumi MC -moottoripyöräkerhon järjestämää ”Ei mahdollista, mutta totta” -tapahtumaa. Kumi MC halusi nyt toisen kerran järjestää tilaisuuden, jossa he kyyditsevät trike-mallisilla moottoripyörillä liikuntarajoitteisia ihmisiä.
Turvallisuuteen kiinnitettiin suuri huomio. Kyyditettäville annettiin keliin sopivat varusteet, ja koska joillakin oli haasteita kehon yläosan hallinnassa, takapenkille asennettiin nelipisteturvavyöt, jotka tekivät istuma-asennosta tukevan ja kyydistä turvallisen. Kypärää ei tietenkään unohdettu.
Seurasin tapahtumaa hieman sivummalta ja huomasin pari asiaa. Ensinnäkin, kaikki olivat samanarvoisia. Tarkoitan, että jokainen oli tärkeä. Kukaan ei ollut kenenkään ylä- tai alapuolella, oli tullut sitten paikalle invataksilla, omalla tai lainapyörällä, autolla tai kävellen. Toiseksi, kaikki halusivat olla paikalla. Koko tapahtuma huokui yhteisöllisyyttä ja välittämistä. Kukaan ei ollut tullut pakotettuna, vaan jokainen oli valinnut olla mukana.
Tällainen käytös on nykyajalle vastakkaista: poistumista poteroista, halauksia, kättelyitä, naurua ja aitoa kunnioitusta tärkeää asiaa ja toisia kohtaan. Tätä tarvittaisiin lisää, joka puolella maailmaa. Oli hienoa saada nähdä ja kokea tämä Nokialla syyskuussa 2025.
Otin askeleen takaisin kohti uskoa ihmisyyteen ja inhimillisyyteen.
Kuuntelin myös sivummalta tarinoita, joiden seurauksena oma moottoripyörän ajaminen ei enää onnistu, tai ei ole koskaan onnistunut. Pala nousi kurkkuun useamman kerran. Kuinka pienestä voi olla kiinni, että ihminen menettää synnynnäisen kykynsä käyttää käsiään ja jalkojaan. On vähättelyä sanoa, että pitää olla päivittäin kiitollinen siitä, että vielä itse pystyn käyttämään raajojani. Kaikki voi olla ohi jo tänään, sen jälkeen, kun olen tämän blogitekstin kirjoittanut ja sinä tätä luet. Sitä ei koskaan tiedä.
Kerhon presidentti Hans ”Hanski” Kankainen kertoi, että tämä tapahtuma on tehty juuri siksi, että kerho haluaa antaa liikuntarajoitteisille kokemuksen, jota heidän olisi yksinään kenties mahdotonta saavuttaa. Kuunnellessani Hanskin puhetta kyyditsemisestä ja moottoripyöräilystä yleisesti, huomasin romuttavani stereotyyppisen käsityksen parrakkaasta, nahkaliivejä käyttävästä motoristista. ”Näillä kavereilla on aika iso sydän, ja se sykkii myös niiden puolesta, jotka tarvitsevat hieman enemmän apua kuin moni meistä”, ajattelin.
Kun yhteisajo alkoi ja pyörät lähtivät yksitellen kyyditettäviensä kanssa Kumi MC:n pihasta, kerhotilojen ikkunat tärisivät kaikkien rivi-, bokseri- ja V-moottoreiden tuottamasta äänestä.
Kaikuna pihaan jäi soimaan yksi sana: toveruus.
Huomaan nyt kaipaavani takaisin moottoripyöräilyn pariin.
Teksti: Teemu Salonen
